Olen löytänyt akilleen kantapääni. Se on puoliksi pakatussa asunnossa eläminen. En asu täällä enää täysin, mutten ole vielä muuttanutkaan. Jokaisen nurkan täyttävät laatikot ja siellä täällä lojuvat tavarakasat tekevät oloni tunkkaiseksi. Tekisi mieli oksentaa tai purskahtaa itkuun. Keskeneräisyyden kanssa eläminen ei selvästikään ole mun juttu.

Mutta hei, tänään päätin näyttää ahdistukselle, kuka täällä määrää. Lähdin heti aamulla salille esittämään kovista. Kun hiki lensi, stressi helpotti. Päivän kauneusvinkkinä on kuitenkin mainittava, etteivät räikeä huulipuna ja kuntosali kuulu yhteen. Ajattelin aamulla, että koralli huulipuna antaisi päivään potkua, kun en muuten jaksanut meikata. Mutta ei, jo vartin treenin jälkeen koko naamani oli punan peitossa. Joko huuleni hikoilivat tai sitten pyyhin epähuomiossa punan hikisillä käsilläni pisin lärviä. Nyt ymmärrän, miksi salin huolitellut emännät käyttävät treenatessaan huulipunan sijaan vaaleaa huulikiiltoa.

No se siitä. Eikä tässä kai taaskaan muuta, kuin että tarjoilkaa nyt hyvät ihmiset järkeviä muuttovinkkejä ja henkeviä ajatuksia siitä, miten opin elämään sekasotkun keskellä! Lehdet ja kirjat kyllä pursuvat vinkkejä niille, jotka haluavat elää kontrolloidumpaa, siistimpää ja järjestelmällisempää elämää. Mutta missä ovat itsehoito-oppaat meille, joiden astiat ovat aina puhtaita, vaatteet siisteissä pinoissa ja lehtiroskis tyhjä? Ei meillä neuroottisen siisteillä kontrollifriikeilläkään kivaa ole.

Terveisin: Jenna, joka toivoo kaikille (mutta varsinkin itselleen) rentoa, mukavaa ja kaikin puolin tasapainoista viikkoa.

Ja ai niin, oli mulla jotain päälläkin! Farkkupaita Radiokirppikseltä kahdella eurolla, vanha mekko JC:ltä ja pari vuotta vanhat Vagabondin kengät.

Täydellisen lomatunnelman tunnistaa siitä, että liikkuu niin hitaalla, ettei meinaa ehtiä kameran eteen, ennen kuin itselaukaisin välähtää.

Mutta ylhäällä ollaan ja melkein hereilläkin. Päälle piti kuitenkin kiskaista jotakin mukavaa ja mutkatonta, jotakin sellaista, jossa voi ottaa päikkärit, jos päivä tuntuu liian pitkältä.

Mietin tuossa, että mistähän se johtuu, että muut näyttävät maksimekoissaan kohtalokkaan tyylikkäiltä ja minä Hemulilta. Jopa ajatus asun vaihtamisesta välähti tokkuraisissa aivoissani. Mutta sitten järki otti vallan: Minua odottaa parin kilometrin päässä kummitytön synttärikakku. Ei tässä ehdi asuja vaihtamaan. Ja sitä paitsi, kietaisumekko joustaa, kun maha on täynnä kakkua. Ja ennen kaikkea, ketä kiinnostaa? Hemulihan on ihan kiva kaveri.

Sokerihumalaisin torstaiterveisin: Jenna, joka on niin kyllästetty sisustusajatuksilla, että pukeutuisi verhoihin ja tyynyliinoihin, jos voisi.

Istuin tänään vanhempieni takapihalla. Otin kuvia kukkasista ja omista varpaistani, kun mieleni alkoi hyräillä. Kohta jo hoilasin Niin kaunis on maa –kappaleen kertosäettä kerta toisensa jälkeen.

Vaikka se ei ehkä ole välittynyt Alter Egoon saakka, olen viime viikkoina stressanut järjettömästi ja hikoillut ainakin pienen puron verran. Siinä kukkien ja ampiasten keskellä olin kuitenkin niin onnellinen, että aloin epävireisen tulkintani keskellä itkeä. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas. Ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Sanokaa sentimentaaliseksi, mutta minä tunnen vain yhden tavan elää ja kirjoittaa: tuntemalla.

Olen tyytyväinen siihen, että päälläni on merkittävien viime päivien aikana roikkunut kesäni rakkain vaate, valkoinen v-aukkoinen t-paita. Ostin sen Selectedistä ja olen vakavissani alkanut miettiä, että se saattaa olla ainoa paita, jota koko loppukesänä tarvitsen.

Ei kai tässä muuta. Suussa maistuu salmiakki ja minua odottaa uusi koti Porissa. Saa onnitella.

Rakkain terveisin: Jenna
PS. Onnen rutistukset kaikille opiskelupaikan saaneille! Ja teille, joiden postilaatikkoon kannettiin hylkäyskirje, lähetän suuren määrän teetä ja sympatiaa. Kuulostaa kornilta, mutta tällä kaikella on jokin tarkoitus. Huonojen uutisten keskellä kohtalousko auttaa.

Meri-ilma, paras ystävä ja hyvä ruoka - ei ihme, että olo on näin auvoisa. Röhnötän pitkästä aikaa omalla konellaani omassa asunnossani raukeana ja hyvinsyöneenä.

Koska edessä on muutto (johonkin - en tiedä vielä minne) vajaan kuukauden päästä, olo on mukavan melankolinen. Fiilistelen jokaista yksiöni neliötä: pyykinpesukonetta, minisaunaa, askeettista parveketta, peilejä, vessapaperitelinettä ja ikiomaa vaatekomeroa. Samalla mietin, miten yksi pieni ihminen on voinut viidessä vuodessa kerätä näin paljon tavaraa. Vähintään neljäsosa vaatteista ja muusta oheissälästä saa lähteä - tai jäädä, miten sen nyt ottaa. Onneksi vajaan sadan metrin päässä on UFF:n keltainen laatikko, jota toivottavasti tyhjennetään usein.

Asurintamalla ei kuulu eikä näy mitään uutta. Vaihdan yhdestä oloasusta toiseen ja välillä vietän parikin päivää putkeen samoissa vaatteissa. Valkoiset tennarini ovat sopivasti kuluneet ja saaneet tummaa pinnoitetta. Tukka on hampussa ja iho kukkii jäätelön ja suklaan jäljiltä. Kaikki on siis niin kuin pitääkin.

Toivon teillekin lukuisia kevyitä hetkiä, nurmitahroja, mansikoita ja äidin leipomia lättyjä, sopivasti finnejä ja paljon pisamia. Kun jalkojen alla on karhea kallio, mikään ei voi olla kovin huonosti. Asiat asettuvat paikoilleen. Kaikki järjestyy.

Eteerisessä olotilassa lilluen: Jenna